Tuomas Viskari

Yksi perustulon idealistisimpia ajatuksia on, että perustulo voisi auttaa ihmisiä ottamaan rennommin, vähentämään ikävän työn tekemistä ja omistautua harrastuksille, vapaaehtoistyölle tai joutenololle. Samaan ajatukseen perustuu se, että riittävän suuri perustulo antaa mahdollisuuden kieltäytyä työstä, jolloin se parantaa yksittäisen ihmisen neuvoteluasemaa työmarkkinoilla. On siis mahdollista vaatia parempia työehtoja, kun elääkseen ei tarvitse tehdä mitä hyvänsä.

Teoreettisesti tämä kai menisi niin, että tämä vähentäisi työvoiman tarjontaa, minkä kai teoreettisesti pitäisi nostaa työn hintaa. Jos työn hinta nousee, nousee tietysti hyödykkeiden tuotantokustannukset ja sitä kautta elinkustannukset. Elinkustannusten noustessa perustulon reaaliarvo heikkenee ja sen lisäksi on pakko hankkia muuta tuloa, ja ajatus työstä kieltäytymisen mahdollistamisesta haihtuu. Jos perustuloa puolestaan korotetaan, vaikuttaa se jälleen kustannuksiin mainitulla tavalla. Onko siis edes mahdollista luoda perustuloa, joka mahdollistaa työstä kieltäytymisen? En tiedä. Olisi mukava kuulla punnittuja ehdotuksia. Näin suuri perustulo voisi nostaa erityisesti sellaisen ikävän matalapalkkaisen työn hintaa, jota nykyään tehdään vastentahtoisesti ainoastaan hengen pitimiksi. Tämä tietysti olisikin oikein.

Tai sitten se voi mennä näin. Perustulo mahdollistaa jonkinlaisen peruselintason, jonka jälkeen hän saa jokaisesta ansaitusta eurosta jotain käteensä. Todellisen lisäansion hankkimiseen tarvittaisiin merkittävästi pienemmät ansiotulot kuin nykyisin. Sanotaan, että tämä loisi ja pitäisi yllä matalapalkkaisia työmarkkinoita. Onko sillä sitten merkitystä, jos ihmisen käteen jäävä tulo kuitenkin nousee? En osaa sanoa. Ehkä vähemmän, jos ihmisen arvon mitta olisi joku muu kuin palkkatyö.

Perustulosta voidaan tehdä siis kaksi erilaista päätelmää. Se joko nostaa tai laskee työn hintaa. Se, kumpaa se todennäköisesti tekee, riippuu pitkälti perustulon tasosta. Se voi myös riippua myös siitä, millaiseen elintasoon ihminen on tyytyväinen. Perustulo ei ratkaise sitä ongelmaa, että haluamme koko ajan enemmän kuin voimme saada.

Aiemmin keväällä julkaisttiin korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus. Tutkimuksessa oli erittäin laaja kyselypaketti yliopisto- ja ammatikorkeakouluopiskelijoiden treveydentilasta ja terveyskäyttäytymisestä.

Tutkimuksen mukaan opiskelijamiehistä 37% on painoindeksinsä mukaan ylipainoisia. Kuitenkin vain 30% opiskelijamiehistä arvioi itsensä ylipainoiseksi.

Opiskelijanaisista puolestaan 37% arvioi itsensä ylipainoisiksi, kun heistä painoindeksin mukaan ylipainoisia on vain 20%. Toisin sanoen miehet kuvittelevat, että ylipaino on heille pienempi ongelma kuin onkaan ja naiset kuvittelevat, että ylipaino on heille suurempi ongelma kuin onkaan. Ja tämä koskee myös kaikista koulutetuinta osaa väestötä.

Vaarallista on se, että tällaiset mielikuvat johtavat molemmilla sukupuolilla yksilön kannalta epäedulliseen terveyskäyttäytymiseen: naisilla tarpeettomaan ja joskus kontrolloimattomaan laihduttamiseen, jopa syömishäiriöihin ja miehillä puolestaan välinpitämättömyyteen omasta ruokavaliosta, liikunnan harrastamisesta ja muusta terveyttä edistävästä käyttäytymisestä.

Tämä on erinomainen esimerkki siitä, että samat yhteiskunnalliset ilmiöt kohtelevat sekä miehiä että naisia epätasa-arvoisesti, joskin eri tavoin. Mieheyttä ja naiseutta koskevat odotukset johtavat yksilön ja lopulta yhteiskunnan kannalta epäsuotuisaan lopputulokseen, kun ihmiset yrittävät henkensä uhalla niihin sopeutua.

Näille naisille pitäisi kertoa, että he kelpaavat sellaisenaan. Näille miehille pitäisi kertoa, että heidän miehinen identiteettinsä ei ole vaarassa, vaikka makkaran syönti jätettäisiinkin vähän vähemmälle.

Paikkaan vähän viimeaikaista vajetta blogissa parilla kirjoituksella samana iltana. Tämä ei liity kunnallisvaaleihin, vaan on eräälle lehdelle kirjoittamani pikku pätkä opiskelijoiden työnteosta. Tätä ei koskaan julkaistu, koska kyseinen palsta lopetettiin. Mutta tässä ne nyt on.

Reilu peli työharjoitteluun

Opintoihin kuuluville työharjoitteluille on saatava selvät säännöt.
Harjoittelutehtävien pitää olla mielekkäitä ja akateemiseen työhön
valmistavia ja niistä on saatava kohtuullinen korvaus. Harjoittelija
ei ole ilmainen kopiokone.

Pakkotyöstä tukevaan työhön

Opiskelijan työnteko parhaimmillaan tukee ammattitaitoa ja täydentää
opiskeluaikaista toimeentuloa. Opiskelijan sosiaaliturva ei saa
pakottaa mihin työhön hyvänsä, mutta sen pitää mahdollistaa osaamista
tukeva työnteko.

Arvon mekin ansaitsemme

Opiskelijat korvaavat työvoimapulaa töissä, jotka eivät kelpaa muille
palkkatason ja epäsäännöllisyyden vuoksi. Kunnolliset työsuhteen ehdot
sekä tieto työntekijän oikeuksista ja velvollisuuksista kuuluvat myös
opiskelijalle.

Olin perjantaina puhumassa Informaatioalan akateemisten seminaarissa Messukeskuksessa. Paikalla oli kirjastoväkeä tieteellisistä kirjastoista sekä informaatioalan opiskelijoita. Varsinainen aiheeni liittyi opiskelijoihin ja ay-liikkeeseen. Yleisö kuitenkin laittoi ajattelemaan taas yhtä kirjastojen sivistyksellistä merkitystä.

Omassa koulutus- ja sivistyspolitiiikassani on kaksi vaihetta:
1) kaikilla on oikeus koulutukseen sosiaoekonomisesta taustasta riippumatta
2) kaikilla on oikeus sivistykseen koulutustaustasta riippumatta.

Toisin sanon on, ja pitää olla, sivistystä, tietoa ja ymmärrystä, joka on riippumatonta muodollisesta koulutuksesta, oppilaitoksista ja suoritetuista tutkinnoista. Varsinkin me akateemiset kuvitelemme liian usein, että sivistys, tieto ja ymmärrys asuvat tutkinnoissa ja oppilaitoksissa, erityisesti niissä tutkinnoissa ja oppilaitoksissa, joita itse olemme suorittaneet ja käyneet. Näin ei ole.

Mainitunkaltainen oikeus koulutukseen ja sivistykseen on yksi tärkeimpiä yhteiskuntaa demokratisoivia tekijöitä. Kun ihmisillä on valmiudet ja mahdollisuudet itse selvittää asioita, pystyvät he arvioimaan nykymenoa, kyseenalaistamaan sen ja esittämään uusia ratkaisuja. Koulutuksen tärkeimpiä tehtäviä on ylläpitää valmiutta muutokseen.

Jotta tämä mahdollisuus on olemassa kaikilla muodollisesta koulutustasosta riippumatta, tarvitaan kuntia. Kirjastot sekä vapaa sivistystyö toteuttavat tätä varsin kohtuullisilla kustannuksilla. Niistä on pidettävä huoli silloinkin, kun poliittiset kiistat käydään suurempien rahojen käyttäjistä.

Vihreät kannattaa valirahoituksen mahdollisimman suurta avoimuutta. Minä, muiden ehdokkaiden tapaan, julkaisen vaalibudjettini verkkosivuillani jo ennen varsinaista vaalipäivää. Lyhyesti sanottuna olen kustantanut n. 1700 euron kampanjani itse, minkä lisäksi Vanhankaupungin seudun Vihreät ry. tuki ehdokkaidensa yteistapahtumaa 200 eurolla ehdokasta kohden. Koko laskelma on luettavissa täällä.

Helsingissä on hienoja paikkoja. Näiden paikkojen kunniaksi perustimme neljän kunnallisvaaliehdokkaan kesken mielipaikka.net-sivun. Kerromme tuolla omista mielipaikoistamme Helsingissä ja keräämme ihmisten omia kokemuksia mielipaikoista. Erotuksena paikallislehtien “kaupungin paras paikka” -äänestyksiin tuomme esille myös sen, että mukavat paikat eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan niiden olemassaolo riippuu ihmisten päätöksistä. Käy tutustumassa ja kerro meille mielipaikastasi

Myös pääkaupunkiseudulla kaupan rakenne on hajonnut pitkin Uudenmaan peltoja yhä kauemmas ihmisten kodeista ja vain ykistyisautolla kätevästi saavutettaviksi. Erikoistavaroita ei tahdo enää Kehä III:a lähempää Helsinkiä löytää ja automarketit ovat lisänneet markkinaosuuttaan.

Automarketit eivät synny itsestään. Ne ovat poliittisen päätöksenteon tuloksia. Useammin kuin pari kertaa olen kuullut poliittisten päättäjien ja virkamiesten perustelevan automarkettien sallimista päivittäistavarakaupan kilpailun lisäämisellä ja sitä kautta kuluttajan edulla.

Tosiasiassa automarketit sallivalla kaavoituksella annetaan kilpailuetu yhdelle kaupan muodolle ja siten itse asiassa jopa rajataan kilpailua. Suuret päivittäistavarakaupan yksiköt kun pystyvät soveltuvan kaavoituksen ansiosta saamaan sellaista keskittämishyötyä, mitä kantakaupungin kivijalkakaupoilla ei ole ja säästämään erityisesti jakelu- ja kuljetuskustannuksissa. Tämä on mahdollista tietysti siksi, että kaupan keskittäminen ulkoistaa nämä kustannukset kuluttajalle. Eikä ainoastaan kustannuksia, vaan myös kuljettamisen vaivan. Olen ihmetellyt, miksi ihmiset suostuvat maksamaan nämä kustannukset ja näkemään tämän vaivan kauppiaan puolesta.

On taas tänään ollut puhetta erilaisia asetyyppejä kieltävistä kansainvälisistä sopimuksista.

Retoriikka on tuttua. Sopimuksen ratifiointi vaikeuttaisi Suomen puolustusta, veisi tärkeän strategisen pelotteen ja kävisi kalliiksi. Lisäksi Suomessa osataan käyttää näitä aseita eivätkä ne tietenkään aiheuta vaaraa siviileille. Tätä samaa keskustelua on käyty Suomessa maamiinat kieltävän Ottawan sopimuksen yhteydessä ja nyt siis rypäleaseiden Oslon-prosessissa.

Siitä toisesta puolesta meillä vaan ei jostain syystä puhuta. Kyse on kansainvälisistä sopimuksista, jotka koskevat aseita, jotka tappavat ja vammauttavat viattomia siviilejä ympäri maailmaa. Jos Suomi ei näitä sopimuksia allekirjoita, antaa se samalla viestin, että asialle ei ole tarpeen tehdä mitään. Olemmeko todella sitä mieltä?

Hyvästä syystä vähemmälle jäänyt uutinen kertoo, että suurin osa suomalaisista ja puolet Kelan työntekijöistä uskoo, että sosiaaliturvaetuuksia käytetään väärin. Samassa uutisessa todetaan, että epäiltyjen väärinkäytösten määrä on minimaalinen ja että niistäkin osasta uskottaisiin pääsevän eroon selkeämmillä ohjeilla ja lomakkeilla.

Itse olen melkein hämmästynyt, että väärinkäytöstapauksia ei ole enempää. Aika moni näistäkin tosin jäänee ikuisesti huomaamatta. Nykyisen sosiaaliturvatilkkutäkin valvonta ei voi olla paljon muuta kuin sattumanvaraista. Mitä vaikeaselkoisempi järjestelmä, sitä enemmän se antaa mahdollisuuksia väärinkäytöksille.

Väärinkäytökset tietysti heikentävät sosiaaliturvan oikeutusta ihmisten silmissä, mutta asian toisesta puolesta puhutaan vähemmän. Sama monimutkaisuus, joka johtaa väärinkäytöksiin, aiheuttaa myös etuuksien vajaakäytön. Kelasta jää hakematta vuosittain melkoinen määrä etuuksia, joihin ihmiset olisivat oikeutettuja. Osa ei tiedä, osa ei osaa, osa ei jaksa ja jotkut eivät halua.

Perustulo olisi siitä kätevä, että sitä ei voisi käyttää väärin, mutta se myös napsahtaisi niille, jotka nyt jättävät minimitoimeentuloturvansakin hakematta.

Helsingin-Uudenmaan sairaanhoitopiirin kriisiä on nyt viikon verran puitu julkisuudessa. On syytetty, puolustettu, myönnetty virheitä, todettu viestinnän epäonnistuneen, mutta oltu silti sitä mieltä, että itse asia on kuitenkin hyvä ja tavoiteltava. Kaikkea sitä, mitä sanotaan silloin, kun organisaatiossa joku on mennyt rankasti kiville.

Väestö ikääntyy ja suomalainen terveydenhuolto on kohta ongelmissa, jos jotain ei tehdä. Hoidon tarve lisääntyy ja samalla henkilökunnan riittävä saanti vaikeutuu. Samalla reppulääkärifirmat ottavat tilaisuudesta kaiken irti ja houkuttelevat lääkärit reilulla korvauksella palvelukseensa Sen jälkeen ne myyvät lääkäreiden palvelut kunnille, jotka eivät pysty näiden firmojen kanssa työvoimasta kilpailemaan eivätkä siten voi muuta kuin maksaa ja kiristellä hampaita.

Ei liene suuri skandaali todeta, että tässä tilanteessa myös terveydenhoidon prosesseja ja johtamisjärjestelmiä pitää tarkastella uudelleen. Jos kuntayhtymän johto kuitenkin tekee sen niin, että samalla suututetaan suurin piirtein puolet porukasta, joita koko ajan revitään muualle töihin, on pelisilmä kyllä harvinaisen heikko. Melkein kuin tietoisesti ajettaisiin väkeä ulos HUS:sta. Tilalle ei vain taida olla tulijoita.